(Tampereen Uutisten kolmiosainen kirjoitussarja englantilaisesta työväenkulttuurista vuodelta 1899. Huom! Jutussa käsitellään jalkapalloa vain lyhyesti ja ohimennen.)
Englantilaiset työmiehet joutuaikoinaan (osa 1/3)
Tampereen Uutiset no 180, 19.9.1899
Englantilaiset työmiehet
joutoaikoinaan.
Wiimeisten 15–20 wuoden aikana on
Englannissa tapahtunut huomattawa muutos, mitä kansan ajanwiettoihin
tulee. Kapakka, joka ennen näytteli pääosaa, on suuresti jäänyt
syrjään. Silmäillessämme englantilaisia sanomalehtiä 60- ja
wieläpä 70-luwulta, herättäwät meidän huomiotamme niissä
esiytywät katkerat walistukset kansanhuwitusten raakuudesta,
siiwojen huwien puutteesta, sunnuntaijuopumuksesta ja ylimalkaan
työmiehen elämän kurjuudesta. Siihen aikaan ei yhteiskunta wielä
tehnyt kerrassa misään huwien hankkimiseksi kansalle. Se ei
ainoastaan ollut pitämättä welwollisuutenaan, waan wieläpä esti
kaikin tawoin kansanhuwien kehitystä.
Kansan musiikkikin oli jotakin, josta
wain m uutamat uskalsiwat uneksia. Wielä wuonna 1878 näki tunnettu,
nyt jo kuollut professori Jewons olewan syytä ”Contemporary
Review”in palstoilla esittää, että musiikki oli miellyttäwintä,
terweintä ja puhtainta huwia kansalle ja että yksi tai kaksi
orkesteria, jotka edes sunnuntaisin soittelisiwat parissa Lontoon
puistossa, waikuttaisiwat paljon hywää. Mutta siitä asti on paljon
muuttunut. Uusi polwi on kaswanut, joka on saanut kaswatuksensa
Lontoon parhaissa kouluissa: laitoksia, jotka parikymmentä wuotta
sitten tuskin oliwat idullaan, on syntynyt ja kehittynyt
kansanyliopisto, yliopisto-siirtoloita, työwäen-klubeja, Lontoon
kreiwikunnan neuwosto y.m. Joukko uusia ajanwiettoja on tullut
käytäntöön ja moni wanhoista, joilla ennen oli raaempi leima tai
wain pienempi käytäntö, on saawuttanut siwistystä ja suurempaa
alaa. Työajan melkoinen lyhennys sisältää jo itsessään
woimakkaan waatimuksen huwitusten lisäämisestä, ja nämä
esiintywät nyt yhä runsaammassa määrässä ja jalommassa
muodossa.
Millä lailla Englannissa työmiehet
huwittelewat, siitä on wenäläisessä ”Westnik Europi”
nimellisessä aikakauskirjassa hupainen kertomus, josta tähän
otamme seuraawaa:
On sunnuntai, Suwinen aurinko paistaa
korkealla taiwaalla ja jakaa runsaasti lämpöä ja waloa. Hiljaisuus
wallitsee Lontoon kaduilla, erittäinkin niillä, jotka sijaitsewat
kauempana kaupungin pääsuonista. Työwäen perheet owat juuri
syöneet päiwällistä. Äidit owat juuri korjanneet pöytäastiat,
isät walmistuwat ottamaan pientä ettonetta. Sunnuntain sanomalehti
kädessään waipuwat he nojatuoleihinsa ikkunoiden ääressä ja
lapset, ollakseen estämättä wanhojen päiwällislepoa, lähtewät
sunnuntaikouluun.
Tuo mukawasti loikoilewa tahi melkein
puolinukkuwa työmies selailee sanomalehteään, lukien melkein yhtä
suurella tahi paremminkin yhtä pienellä harrastuksella selontekoja
parlamentti-istunnoista, poliisi-asioista, rikos- ja
awioero-jutuista; hiukan enemmän näyttäwät häntä kuitenkin
huwittawan wiimemainitut samoin kuin rikotuista awioliitonlupauksista
johtuneet oikeudenkäynnit. Äkkiä kajahtaa musiikki jostakin
läheisyydestä. Unelias lukija pistää päänsä ulos ikkunasta ja
näkee, miten kokonainen saattokulkue poikkeaa hänen tawallisesti
niin tyhjälle ja autiolle kadulleen. ”Mitä tämä on, ehkä
pelastusarmeija?” – sanoo hän, mutta wastaa samalla itselleen:
”Jahah, se on jonkun sairashuoneen hywäksi”. Mutta silläwälin
lähenee kulkue yhä. Pieni, syrjäinen katu ikäänkuin aaltoilee
wäkeä. Mikä melu, mikä pauhina! Rummunlyönnit kaikuwat, liput
liehuwat, etupäässä nähdään naisia ja miehiä kauniit nauhat
olkapäillään; poikia ja tyttöjä, samallaisilla nauhoilla
koristettuja, juoksee toiselta puolen katua toiselle, kieputtawat
koteloitaan ja huutawat ”Sairashuoneen hywäksi!” Kuparirahoja
lentelee ikkunoista ja owista, kilisee pitkin katuja, josta pojat ne
nopeasti poimiwat, mutta rummunlyöjät ja huilunsoittajat jatkawat
matkaansa läpi katujen ja solien.
Kulkueen osanottajat peittywät tomuun
ja hikeen, mutta reippaasti käywät he eteenpäin kantaen raskaita
koteloitaan. Heidän jäljissään, aiwan kuin muonakauppiaat
rykmentin jälessä, seuraawat pähkinäinen, appelsiinein,
limonaadin y.m.s. kauppiaat. Matkattuaan muutamia katuja pysähtyy
kulkue johonkin warjopaikkaan ja 10 – 15 minuutin perästä lähtee
se taas liikkeelle meluisassa, iloisessa jonossaan, kunnes se on
päässyt ennakolta määrätyn marssipiirinsä ympäri.
Nämä kulkueet – yksi wiimeisten
10–15 wuoden tuloksia – näyttäwät waltiollisten kulkueiden
jäljittelemiseltä, jotka Englannissa owat tunnetut ikimuistoisista
ajoista. Kulkueisiin ottawat warsinkin osaa raittiusyhdistykset ja
ihmisystäwälliset seurat. Tawallisesti kootaan rahoja sitä tahi
tätä sairashuonetta warten, mutta usein myös muihin tarkoituksiin,
esim tapahturman kohtaamien perheiden awuksi. Kulkueen osanottajille,
yhdistysten jäsenille, kokoawille lapsille ja soitonharrastajille
owat tämä mitä hyödyllisintä ja samalla huwittawinta
ajanwiettoa.
(Jatk.)
***
Englantilaiset työmiehet joutuaikoinaan (osa 2/3)
Tampereen Uutiset no 184, 23.9.1899
Englantilaiset työmiehet
joutoaikoinaan. (Jatkoa 180 n:roon).
Samanlaisena kansanhuwituksena on myös
pidettäwä niitä waltiollisia katumielenosoituksia, jotka samoin
tawallisesti tapahtuiwat sunnuntaina. Suuret mielenosotukset
Hude-puistossa ja melkein joka toinen wiikko uudistuwat kokoukset
Trafalgarskwaressa owatkin saawuttaneet suurimman merkityksensä
kansanhuwina eikä niin paljon waltiollisena mieltenilmauksena.
Jokainen, jolla on ollut tilaisuutta olla läsnä jossakin näissä
suurissa kansankokouksissa, tietää mikä ihmeellinen, tawaksi
tullut, juhlallinen leima niillä on. Suuret toukokuun
mielenosotukset, joita wiimeisinä 7–8 wuotena on pidetty
kaikkialle Euroopassa, owat Englannissa muuttuneet kansanjuhliksi,
ilman mitään waltiollista wäriä, huolimatta kaikista
sosiaalidemokraattein ponnistuksista kylwää niihin eripuraisuuden
henkeä ja tehdä niitä puoluetarkoituksensa wälikappaleiksi.
Sadasta henkilöst, jotka kokoontuwat puistoon tahi Nelson
muistopatsaan luo, on tuskin wiisi tahi kymmenen tullut osottamaan
mieltään sen tai tämän aatteen puolesta, jonka nimessä
orkesterit soittawat ja tusinoittain lippuja liehuu kewäisessä
tuulessa. Suurin osa tulee sinne uteliaisuuden ja kauniin ilman
houkuttelemana.
Tähän kansanhuwitusten luokkaan ei
käy lukeminen niitä hartauskokouksia ja jumalanpalweluksia, joita
sunnuntaisin taiwasalla pidetään. Ne owat wakaisia, totisia,
niinkuin niiden pitääkin olla.
Waan silti ei käy kieltäminen, että
itse osanotto saattoihin soittokuntien soittaessa on huwia ja täyttää
miellyttäwällä tawalla työmiesten joutoajan. Joskus wallitsee
noissa jonkun warjoisan tammen tahi kastanjapuun alla tapahtuwissa
kokouksissa suuremmoinen innostus, ja työmiehelle, joka sunnuntaina
on kerrankin ”repäissyt itsensä irti” ja on wastaanottawainen
uskonnolliselle totuudelle, ei woi kuwaillakaan mitään puhtaampaa
ja mieluisampaa ajanwiettoa kuin tämä uskonnollinen musiikki ja
hymnien weisuu, joihin hän itse yhtyy.
Koska puhe tuli kirkkokuorolaulusta,
pyydän lukijaa jättämään kaupunginpuiston ja seuraamaan minua
hetkeksi ulkopuolelle kaupunkia eräälle maailman mainioimmista
käwelypuistoista, nimittäin Kristallipalatsiin (Crystap Palace).
Siellä tapaamme säännöllisesti kerran wuodessa, jonakin
lauwantaina saman köörin, jota me kuuntelimme puistossa. Mutta nyt
emmem tapaa sitä jonkun yksinäisen puun alla, waan lawalla, jossa
se kaikuu monien muiden köörien rinnalla, jotka yhdessä
muodostawat kokonaisuuden, yhteyden kaikkiin eri seurakuntiin
kuuluwista kööreistä. Ne wiettäwät täällä wuosijuhlaansa.
Täällä nähdään laulajia ja laulajattaria Lancashiresta,
Yorkshiresta ja monista muista kreiwikunnista, jotka owat liittyneetn
yhdistykseen. Täällä löytyy jäseniä metodistikirkoista,
weslenaneja, unitaristeja, kongregatsionalisteja, ja usempain muiden
lahkojen edustajia, kaikki laulunharrastajia, ja melkein kaikki
työwäenluokkaan kuuluwia. Ei tarwitse olla warustettu millään
erinomaisella huomiokywyllä tunteakseen köörilaulajien joukosta
kankureita, puuseppiä, alempia wirkamiehiä ynän muuta työwäkeä.
Keskipäiwällä tapahtuu laulukilpailu. Suoritettawana on eräs
määrätty kirkkohymni ynnä joku maallinen laulu oman walinnan
mukaan. Palkinto jaetaan juhallisissa lopettajaisissa, suuren
yhteiskonsertin aikana palatsin etulawalle, joka on rakennettu
amfi-teatterin muotoon ja sanotaan ”Händelin estraadiksi”. Tämä
on laweimpia, ellei lawein koko maailmassa. Siihen mahtuu mukawasti
aina 6,500 henkilöä.
Konsertin ohjelmaan kuuluu erinäisiä
kirkkohymnejä ja wirsia, ja kun johtaja kohottaa tahtipuikkonsa,
kohoaa koko tämä wäkijoukko, kaikki nämä kuusituhatta henkeä
sijoiltaan ja koko tuo mahdoton sali kaikuu juhlallisesti jylisewistä
tahi lempeästi wäreilewistä säwelistä.
Mutta palatkaamme taas kaupungin
puistoon.
Lontoossa ei saada kuulla ainoastaan
uskonnollista musiikkia ja sitä orkesterimusiikkia, jota
waltiollisissa mielenosotuksissa tarjotaan. Muutamia wuosia sitten
oli Lontoon kreiwikunnan neuwostolla kysymys tilaisuuden
walmistamisesta työwäelle wiettää hauskasti jouluaikojaan, ja
musiikki kaupungin puistoissa tuli silloin sen wakawien
harkitsemisten tulokseksi. Professori Jewonsin unelmaa yhdestä tahi
kahdesta orkesterista ei ainoastaan toteutettu, waan wieläpä
kaksinkymmenin kerroin toteutettiin: nykyään soittaa Lontoon
puistossa kerrassaan neljäkymmentä orkesteria. Nykyään ei löydy
Lontoosta yhtään ainoasta puistoa, ei yhtään yleistä aluetta,
jossa ei kesäaikaan soittaisi orkesteri, jonakin päiwänä wiikosta
(enimmittäin sunnuntaisin ja torstaisin). Tämä musiikki maksoi
kaupungille wiime wuonna 8,000 puntaa st. Paitsi kreiwikunnan
neuwoston ylläpitämiä orkestereita soittaa wielä ajoittain
muutamia amatöörisoittokuntia, joiden palkka maksetaan
Sunnuntaiseurojen kassasta.
Tämä kaikki kyllä tarjotaan
ilmaiaseksi, mutta tawallisesti on lawan ympäri tuoleja, joiden
käyttämisestä maksetaan puoli penceä, niin että se, joka raskii
luopua kokonaisesta pencesta, woi ohjelma kädessään istua
kuuntelemassa tawattoman hywää orkesterimusiikkia taiwasalla. Jo
oleskelu noissa erittäin hywin hoidetuissa wehmaissa puistoissa on
pidettäwä mitä miellyttäwimpänä ajanwiettona. Ja noiden
rympäisewien, alituisesti uhkaawien ”waroitusten” olemattomuus –
”ei saa astua ruohikolle, ei taittaa kukkia, ei wahingoittaa puita
eikä ottaa koiria mukaan” – jotka usein häiritsewät kulkijan
silmää mannermaalla, tekee nuo ihastuttawat Lontoon puistot
miellyttäwiksi käwelypaikoiksi. Mahdollisuus istahtaa alas
wastaniitetylle ruohokentälle, siirtyä toisesta puiston osasta
mihinkä toiseen tahansa, ilman esteitä ja aitoja, warmaankin
suuresti miellyttää ja wirkistää niitä, jotka owat wiettäneet
suurimman osan päiwäänsä työpaikoissa tehtaissa. Lontoon
kreiwikunnan neuwosto pitää sen tähden puistojen perustamista ja
kunnossapitämistä mitä tärkeimpänä tehtäwänään, niin hywin
hyödyn kuin huwin kannalta katsoen. Mitä tulee neuwoston toimintaan
tässä suhteessa, olkoon kylliksi, kun mainitsemme, että w 1889–90
(s.o. ensimmäisenä wuonna neuwoston perustamisesta) käytettiin
puistojen ylläpitoon yhteensä 52,700 puntaa, mutta w 1896–97 aina
105,400 puntaa; näinä seitsemänä wuonna oli puistojen
tarha-alueiden ala lisääntynyt tuhannella acrella, niin että w.
1896–97 oli neuwoston hallussa 3,685 acrea ”wiheriää.” Tähän
tulee wielä lisäksi suurempien puistojen pinta-ala, sellaisten kuin
Hyde-puisto, Hallitus-puisto, Green-puisto y.m. jotka owat
howiwaltuuskunnan katsannon alla ja ylläpidetään waltion waroilla.
Mutta pääasiallisin merkityksensä on
Lontoon puistoilla urheilupaikkoina.
Urheilu on, kuten tunnettu, Englannille
omituista ja sen ohella työkansan mielihuweja. Jos te tahdotte nähdä
oikeata kansan urheilua, sellaista johon itse työwäki ottaa osaa,
niin täytyy teidän tunkeutua, sywälle Lontoon työmieskortteleihin
esim. Wiktorianpuistoon tahi Battersean-puistoon. On parasta walita
torstain iltapäiwä tahi wielä paremmin lauwantai ja pysähtyä
jollekin siwukäytäwälle. Etemmä ei woi päästäkään, sillä
koko ala on urheilewien hallussa; eteenne lewiää taulu, jonka
wertaisia ei saa nähdä missään muualla kuin Englannissa. Koko
puiston mahdottoman suuri awoin tasanto wilisee ihmisiä. Poikia,
nuorta wäkeä ja täysikaswaneita, ilman päällyswaatteita, usein
erityisissä urheilupuwuissaan, juoksee, huutaa ja tekee mitä
erilaisempia liikkeitä käsillään ja jaloillaan.
Gummipalloja lentelee ilmassa
kymmenittäiän ja sadottain ja on todella ihmeteltäwää, miten
urheiljat woiwat wälttää erehdyksiä pallojen suhteen, kuinka ne
eiwät sekaannu toisiinsa ja häiritse toisiaan. Kaikki käy kuin
käydä pitääkin. Pallot putoawat asianomaisiin käsiin, urheilijat
eiwät mene heille määrättyjen rajojen yli, ja kaikki käy
sowittujen sääntöjen mukaisesti.
(Jatk.)
***
Englantilaiset työmiehet joutuaikoinaan (osa 3/3)
Tampereen Sanomat no 186, 27.9.1899
Englantilaiset työmiehet
joutoaikoinaan. (Jatkoa 184 n:roon).
Pallopelit, ”Crich” ja ”potkupallo”
owatkin Englannin suosituimpia urheiluja. Niitä warten ei tarwita
muuta kuin gummi- tahi (potkupalloa warten) nahkapallo, joka helpon
hintansa wuoksi on köyhemmänkin urheiljan hankittawissa. Mitä
paikkaan tulee, niin pitää neuwosto huolen, että niitä on
saatawissa, warakkaammat tilaawat itselleen yksityistä maata.
Mitä yleisön suosioon tulee, niin woi
pallon kanssa kilpailla ainoastaan polkupyörä, joka wiime wuosina
on äärettömästi lewinnyt työwäen piireihin. Myöntitapa
wähittäismaksua wastaan sekä tapa wuokrata polkupyöriä owat
tehneet ne mahdollisiksi melkein kaikille. Saadakseen jotakin
käsitystä mihin määrään pyöräily on kehittynyt, tarwitsee
waan jonakin lauantai- tahi sunnuntaipäiwänä lähteä jollekin
Lontoon pääkadulle, joka wiepi kaupungin laidalle ja etemmäksikin.
Niinkuin ammuttu nuolisade kiitäwät ne peräkkäin, nämä
pyöräilijät, jotka wiikon työpäiwinä owat harjoittaneet
ruumiillista työtä elinkeinonaan. Erittäinkin pyöräillään
Englannissa paljon sunnuntaisin, kun muullaiset urheilut silloin
pidetään jossakin määrin sopimattomina. Tässäkin neuwosto on
auttanut työwäkeä sekä laittamalla puistoihin erityisiä teitä
pyöräilijöitä warten että wahwistamalla tuntitaksan polkypyörän
wuokralle. Tawallinen hinta on killinki tunnissa.
On toinenkin urheilulaji, joka on
wahwasti kehittynyt Englannin työwäen keskuudessa – sotilaalliset
harjoitukset. Kuten tunnettu, ei Englannissa ole pakollista
asewelwollisuutta. Se rupeaa sotilaaksi, kellä siihen on halua, ja
heistä muodostetaan seisowa ja hywin harjoitettu armeija, joka
sotakuriltaan on aiwan mannermaan sotajoukkojen kaltainen. Mutta sen
ohessa on Englannissa äärettömän suuri wapaehtoinen armeija
kokoonpantu sellaisista, jotka kaiken aikaa harjoittawat asianomaisia
ammattejaan, omistaen wain joutoajat sotilaallisille harjoituksille.
Wapaehtoiset eiwät suorita mitään sotapalwelusta. He
walmistautuwat wain puolustamaan isänmaataan hyökkääjien uhalta
ja heidän welwollisuutensa on wain saapua muutamia kertoja wuodessa
aseharjoituksiin.
Isänmaallisen kilpailun wuoksi on
jokaisella suuremmalla ammattiluokalla oma wapaaehtoinen joukkonsa.
Asianajajat, lääkärit, yliopistot, siwiiliwirkamiehet, muutamat
tunnetut koulut, niinkuin esim. Eton, British Museum, postilaitos –
kaikki ylläpitäwät suurempia tahi pienempiä wapaaehtoisjoukkoja.
Mutta wapaaehtoisten armeijan suurimman ja warmimman osan muodostaa
työwäki. Heti kuin työ lauantaina on loppunut, alkawat
sotilaalliset harjoitukset 3–4 i. pp. Nyt pukee työmies päälleen
usein hywinkin kummallisen näköisen uniwormun, ottaa kiwäärin
olalleen ja laukun selkäänsä ja lähtee maneesiin tahi
Hyde-puistoon. Juhlapäiwinä, jolloin on enempi wapaata aikaa,
pidetään leiriharjoituksia ja suurempia kenttäliikuntoja. Muuten
saawat juuri näitä harjoituksia warten työmiehet, wieläpä
palwelijatkin, kerran wuodessa wapautta esimiehiltään, jotka
yleisen mielipiteen wuoksi eiwät uskalla ewätä heidän anomustaan.
On itsestään selwää, että nuoriso
näissä sotilasharjoituksissa näyttelee pääosaa, ja itse asiassa
onkin wapaaehtoisten keski-ikä alle kolmenkymmenen, waikka heidän
joukossaan kyllä nähdään neli- tai wiiskymmenwuotiaitakin.
Tawallisesti on jokaisella joukolla oma maneesinsa, oma sisällinen
järjestyksensä, oma rahastonsa ja omat tapansa. Pari kolme kertaa
wuodessa toimeenpanewat joukot tanssi-iltamia, konsertteja ja
näytelmiä, joihin saapuu wapaaehtoisten ystäwiä ja
perheenjäseniä.
Työewäen naiset ylimalkaan eiwät ota
urheiluun osaa. Samalla kuin keskiluokan naiset käyttäwät
polkupyörää ainakin yhtä paljon ellei enemmän kuin miehet, on
polkupyörä työwäen piireissä yksinomaan miesten urheiluwäline
ja ajawat työmiesten waimot ja tyttäret sillä hywin harwoin.
Muukaan urheilu ei ole heidän keskuudessaan paljoa lewinnyt. Heillä
on aina puuhaa kotona, taloudessa. Nuoret tytöt owat koko päiwän
jossakin palweluksessa: kamarineiteinä, puhtaaksikirjoittajina,
tehtaan työssä j.n.e. Pieni osa näitä nuoria naisia harjottaa
kuitenkin urheiluakin, esim. lawntennis-peliä, erittäinkin
Victoria- ja Butterseapuistoissa. Mutta suurina juhlapäiwinä
nähdään nuoria kansannaisia erittäinkin Hampstead Heathillä,
eräs suosittu käwelypaikka, jossa he huwittelewat tanssilla ja
nuoran yli hyppäämisellä. Hyppääminen nuoran yli, jota kaksi
miestä pitää päistä kiinni ja pyörittää ympäri, näyttää
olewankin työwäen tyttöjen mielihuwia. Hän hyppää siksi kuin on
aiwan ”pyörryksissä” tahi hengästynyt. Ja huwi maksaa puoli
penceä tahi kokonaisen.
Enemmän ottawat naiset osaa
toisellaisiin huwituksiin, jotka englantilaisissa työwäen piireissä
eiwät kuitenkaan ole niin tawallisia kuin urheilu, nimittäin –
huwiretkiin.